Itsekuva
19. tammikuuta – 2. huhtikuuta 2023

Itsen käsite on ikivanha sana, jolle löytyy vastineita lukuisista uralilaisista kielistä. Käyttäessämme itsekuvaa näyttelyn nimenä tarkoitus onkin herätellä henkiin sanan jo miltei kadotettua šamanistista merkitystä: itseä aivan tietyn sielun osasen merkityksessä, varjelevana henkenä, joka kulkee ihmisen rinnalla muinaisena kaksoisolentona.

Näyttelyn kaksi taiteilijaa, valokuvaaja Violeta Bubelytė (Liettua, 1956) ja maalari Henry Wuorila-Stenberg (Suomi, 1949), ovat harjoittaneet itsensä etsimistä ja rienaamista varoen sekoittamasta oman itsen kuvaamista itsekeskeisyyteen. Taiteilija itse, omine kehoineen, on heille yksinkertaisesti aina käytettävissä oleva elävä malli, jota ei tarvitse erikseen ohjeistaa.

Näyttely esittelee itsekuvauksen tapoja teologisesta teatraaliseen ja sen moninaisia innoituksen lähteitä transsendenttisestä meditaatiosta pantomiimiin. Violeta Bubelytėn valokuvat seitsemältä viime vuodelta ovat kirjon leikkisää ääripäätä, silti osassa niistäkin on viittauksia uskontoon.

Hän etsii täysimittaista taiteellista vapautta digitaalisen kuvamanipulaation keinoin, aiemmasta selvästi eroavalla alastomuuden menetelmällä – eikä yksin siksi, etteivät hänen kehonsa ja kasvonsa ole enää kaksi- tai kolmekymppisen naisen. Bubelytė  – tekijä ja henkilöhahmo – on tällä erää pikemminkin irvokas kuin veistoksellinen, mutta säilyttää silti arvokkuutensa ylenkatseessaan sovinnaisuutta kohtaan.

Henry Wuorila-Stenberg, Kirkas tuli (2022), öljy kankaalle, 72 × 53 cm. Valokuva: Jussi Tiainen

Henry Wuorila-Stenberg opiskeli maalausta Italiassa ja Länsi- ja Itä-Saksassa, mikä oli 1970-luvulla omalaatuinen valinta aloittelevalta taiteilijalta. Sittemmin hän on käynyt läpi lukuisia vaiheita ja tyylejä, päätyen viime vuosikymmenten autofiktioon ja kreikkalaisortodoksiseen meditaatioon.

Hän innostaa niin yleisöä kuin kollegoitaankin näkemään taiteen filosofisen pohdinnan, uskonnollisen etsinnän ja henkisen kehityksen näyttämönä. Esittelemme valikoiman maalauksia, joissa esiintyvät kasvot ja kehot saattavat olla taiteilijan omat tai sitten eivät. Hahmot ovat miehisiä tai naisellisia, käsinkosketeltavia tai aineettomia, maalauksellisia tai graafisia. Wuorila-Stenberg tuntuu avaavan mahdollisuuden sille, että menetetyt sielut saadaan sittenkin takaisin ja että demonit kesytetään kulkemaan jälleen ihmisen rinnalla – ainakin maalaustaiteessa.

Itsekuva on järjestetty yhteistyössä Liettuan Ruotsin, Suomen ja Tanskan kulttuuriattasean kanssa sekä Liettuan kulttuuri-instituutin tuella. 

Kohta on avoinna:
ti–pe 12–18
la–su 12-16
maanantaisin suljettu
vapaa pääsy

12:00 - 18:00

19.1. - 2.4.
Add to your calendar >